Kari Heiskasen teatterisovitus Kjell Westön tiiliskiviromaanista "Missä kuljimme kerran" on nyt nähty. Nelihenkisessä seuruessamme oli hyvä sekoitus: kaksi Westö-fania, jotka olivat lukeneet kirjan; yksi Westö-fani, joka ei ollut lukenut kirjaa ja yksi Westö-agnostikko (siis minä).
Alku oli lupaava: tapahtumat vuodesta 1906 kansalaissodan loppuun saakka oli kuvattu dynaamisesti ja jännite oli vahva. Aikasiirtymät olivat sujuvia ja rytmi hyvä. Vuokko Hovatta (Lucie), Eero Aho (Eccu) ja Pekka Valkeejärvi (Grandell) olivat erinomaisia (niin kuin koko näytelmän ajan).
Haasteet alkoivat vuodesta 1918; kaleidoskooppimainen kerronta ei pysynyt kasassa, hahmoja oli liikaa ja näytelmä hajosi sirpaleiseksi kokoelmaksi episodeja, joilla ei ollut selkeää yhteistä nimittäjää eikä punaista lankaa. Jouko Klemettilän Henning ja erityisesti Pekka Huotarin Cedi jäivät miltei karikatyyreiksi.
Ongelma paheni entisestään toisella puoliajalla, jossa muiden päähenkilöiden rinnalle astui Niko Saarelan esittämä Allu -- hän jäi kuitenkin ohueksi pahvihahmoksi, joka ensin seilasi merellä, sitten pelasi jalkapalloa ja lopulta radikalisoitui kommunistiksi. Näytelmän naiset pitivät Allusta, mutta yleisön oli vaikea ymmärtää miksi.
Kohtaustasolla dramaturgia ja ohjaus toimi pääsääntöisesti hyvin. Heiskanen käytti kaupunginteatterin suuren näyttämön tilaa hyvin hyväkseen ja puvustus ja lavastus olivat hyvää ammattitaitoiseta työtä.
Näytelmän suurin probleema oli laajan kirjan turhankin orjallinen seuranta ja tiivistämisen puute. Kuka tahansa päähenkilöistä olisi riittänyt näytelmän kantavaksi voimaksi. Nyt kun kaikkia neljää koetettiin pitää esillä tasapuolisesti, he jäivät pinnallisiksi luonnoksiksi.
Kirjan lukeminen vaikutti selvästi katsomiskokemukseen: kahden lukeneen vaikutelma oli positiivisempi kuin meidän lukemattomien. Kirjan tunteville punaisen langan löytäminen ja episodien yhdistäminen toisiinsa oli nähtävästi helpompi tehtävä kuin meille vähemmän sivistyneille.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti