Aita ratkaisee ongelmat

USA:n republikaaneilla ei mene hyvin.

Yksi puolueen johtavista presidenttiehdokkaista, Mike Huckabee, totesi Benazir Bhutton murhan jälkimainigeissa, että Pakistanin tilanne on syy aidan rakentamiseen Yhdysvaltojen ja Meksikon väliselle rajalle. Näin kuulemma rättipäät pysyvät poissa parempien ihmisten maasta.

Että sillälailla. Täytyy vain hartaasti toivoa, että Clinton, Obama ja Edwards eivät vaalitaistele demokraatteja hajalle vaan puolue pystyy yhdistymään yhden vahvan ehdokkaan taakse. Näin helposti voitettavia republikaaniehdokkaita ei nimittäin vähään aikaan tule. Ja jos joku republikaanien pahanilmanlinnuista pääsee Valkoiseen taloon jatkamaan Bushin politiikkaa, siitä ei hyvä seuraa.

Pötypuhetta yrittäjien nimissä

Suomen ammatti- ja tapavalittajat ry (joka tunnetaan myös nimellä Suomen Yrittäjät) on jälleen kerran kunnostautunut mankumisessa ja aiheettomassa valittamisessa. Tämä, teoreettisesti minunkin etujani ajava itkupillijärjestö on nyt keksinyt, että vuodenvaihteessa uudistuva yt-laki olisi vakavasti yritysten kasvua rajoittava este.

Järjestön mukaan sen tekemä "tutkimus" osoittaa, että jopa puolet 15-19 henkeä työllistävistä yrityksistä aikoo jättää henkilöstön lisäyksiä tekemättä yt-lain sovellusalan laajentamisen takia. Voin yrittäjänä (huom: kuudentoista hengen yritys) sanoa, että tämä on paskapuhetta. Jos yritys kannattaa ja kauppa käy, yt-lain muutos koskemaan 20 henkeä koskevia yrityksiä ei vaikuta mitenkään useimpien yritysten kasvusuunnitelmiin. Kukaan täysjärkinen yrittäjä ei pelkästään tämän lain takia jätä kannattavaa kasvua väliin.

En ole välttämättä sitä mieltä, että lain muutos on tarpeen, mutta sen todelliset vaikutukset yrityksille ovat minimaaliset. Suomen Yrittäjät levittää taas kerran mielikuvaa yrittäjistä selkärangattominan valittajina, joiden päätoimenkuva on omaan napaan tuijottaminen ja turhasta mussuttaminen.

Hävettää.

Zen My Ass!!

Sukulaistyttö (yhdeksänvee) sai joululahjaksi Creativen Zen Stone -musiikkisoittimen. Ja koska olen suvun nimetty nörtti, minun tehtäväni oli luonnollisesti auttaa ottamaan vimpain palvelukseen ja neuvoa pikkuneitiä sen käytössä.

Helppo nakki, ajattelin. Päätin kuitenkin kokemuksen opettamana lisätä omaan aika-arviooni kunnon sählävaran ja ilmoitin neidille, että vartti voi hommaan mennä.

Ja paskan marjat -- ähelsin toista tuntia, että sain vehkeen toimimaan ja ensimmäiset kappaleet siirtymään koneeseen. Erityisen raskauttavana Creativen ohjelmat pitivät sitä, että koneesta ei ollut jatkuvaa nettiyhteyttä; ei nettiä, ei rippausta vaan virheilmoitus ja softan kaatuminen. Täysin älyvapaata.

Softa on suunniteltu insinörteille (saan luvallisesti haukkua insinörttejä, koska olen itsekin sellainen), vaikka suurin osa käyttäjistä on tavallisia ihmisiä, joilla on tavalliset tarpeet. Mutta kun ei; ruudut pitää olla täynnä teknistä yksityiskohtaa ja nippeliä, vaikka käyttäjä yksinkertaisesti haluaisi siirtää musiikkia CD-levyltä soittimeen. Mikä siinä voi olla niin vaikeaa?

Sapiskaa myös Sony BMG:lle. Heidän levyjensä tietoja ei löydy Gracenoten tietokannasta, vaan kaikki pitää täyttää käsin. Voin vain arvata syyksi sen, että levy-yhtiö haluaa kaikin keinoin vaikeuttaa musiikin lataamista tietokoneelle ja MP3-soittimeen. Viis siitä, että pikkutyttö on omista rahoistaan maksanut kaksikymppiä per levy monikansallisen yhtiön kassaan.

Lopulta musiikki siirtyi soittimeen, annaabreut alkoivat raiata ja omistaja oli tyytyväinen. Mutta zenin häivääkään prosessissa ei ollut.

Vanhanen liittyy käpykaartiin

Ei riittänyt, että pääsin julistamaan valtiosihteeri Volasen pösilöksi. Nyt myös hönen esimiehensä pääministeri Matti Vanhanen on katsonut velvollisuudekseen arvostella Kristian Smedsin Tuntematonta sotilasta näkemättä sitä.

On hyvä, että taide herättää reaktioita. Kaikesta taiteesta ei tarvitse pitää. Kaikkea taidetta ei tarvitse käydä katsomassa. Mutta arvostelemisen oikeuden saa vain katsomalla.

Itse en ole vielä nähnyt Tuntematonta. Joten en voi sitä arvioida. Menen kuitenkin katsomaan sen tammikuun alkupuolella ja sen jälkeen minulla on automaattisesti arvostelun oikeus ja pätevyys, joita aion myös käyttää.

Matti Vanhasen kohdalla teen kuitenkin poikkeuksen -- arvioin hänen tulevan kirjansa jo nyt. En tiedä mikä sen nimi on, en tiedä milloin se julkaistaan, en tiedä julkaistaanko sellaista ylipäänsä. Mutta voin kertoa jo nyt, että se on huono ja siinä on paheksuttavia kohtauksia. Enkä aio sitä lukea. Vanhanen itse on antanut minulle oikeutuksen tähän.

Maa kutsuu Kalle Holmbergia

Jotta ei jäisi mitään epäselvyyttä, sanotaan heti alkuun, että valtiosihteeri Risto Volanen on pösilö. Paljon muuta ei hänen teatterilausunnoistaan voi päätellä.

Yllättävämpää on, että Kalle Holmbergkin on ilmeisesti pösilö, ainakin jos erkkolaisen totuuden torveen Hesariin on uskomista. HS.fi kirjoitti eilen 19.12.2007 seuraavaa:

Sen sijaan Holmbergia huolestuttaa se, miten viihteen ja fasismin ihanteet yhtyvät Nürnbergin valtiopäivien hengessä muualla teatterimaailmassa. Esimerkiksi hän nostaa toisella Helsingin suurella näyttämöllä esitettävän kappaleen, Kaupunginteatterin The Producersin.
"Sehän on niin sanottu juutalaisvitsi, joka on menestyttyään kopioitu tänne. Siihen on otettu arjalaista parhaimmistoa tanssimaan ja laulamaan. Ja määrätyt piirit kuolaavat sen edessä, miten nuoret ihmiset osaavat laulaa ja tanssia kuin Mikki Hiiri aikoinaan."

Holmberg siis väittää, että The Producers ihannoi fasismia (niin minä ainakin tekstin tulkitsen). Mitä kettua?, kysyy epätietoinen. The Producers on juutalaisen koomikon kirjoittama komedia, jossa kaksi juutalaista pistää natseja alta lipan niin että kolisee. Jos tämä on fasismin ihannointia, niin joulupukki on Adolf Hitler valepuvussa. Vai onko Holmberg vain ärtynyt siitä, että The Producersia on käynyt katsomassa useampi ihminen kuin Hitlerin kellonsoittajaa, jossa hän itse näytteli? Furtwängler Bialystockia soimaa...

Toivon hartaasti, että Holmbergia on tulkittu ja siteerattu väärin. Minä nimittäin kunnioitin häntä.

Club for Five = Six Feet Under?

Aargh!

Aaaarrgghh!!

Aaaaaarrrggghhh!!!

Nyt tiedän mitä on kidutus. Club for Fiven eilinen joulukonsertti Tapiolassa päihitti mennen tullen viisaudenhampaan poiston, verotarkastuksen tai anopin ensivisiitin.

Lisäksi tapasin ilmeisesti tuhat ulkoavaruuden asukkia. Suurin osa yleisöä nimittäin aplodeerasi rajusti ja jopa huusi bravota. En tunnusta olevani samalta planeetalta heidän kanssaan.

Konsertissa yhdistyi keskinkertainen (erittäin) a capella -laulanta, mielikuvituksettomat sovitukset, sanoinkuvaamattoman banaalit välispiikit ja suunnaton falskius. Puhumattakaan repertuaarista, joka vaihteli tekohauskasta Juicesta (Sika) kolmannen luokan kiinalaiseen karaokeen.

Onneksi meillä on Fork.

Aaaaaarrrggghhh!!!

Ilmaista taksikyytiä

Maanantaiaamu Berliinissä. Otamme taksin, ajamme hotellilta Bauhaus Archiville. Taksi mulkaisee meitä ikävästi jo tässä vaiheessa; oli ilmeisesti toivonut kyytiä lentokentälle.

Päästyämme perille mittari näyttää 6.60. Tarjoan Amexia (auton ikkunoissa isot selkeät tarrat kaikista luottokorteista, jotka käyvät, mukaanluettuna Amex).

- KEINE KARTEN!!!

- Aber doch...

- SECHSUNDSECHZIG! KEINE KARTEN!!!

Selitän siinä ruosteisella saksallani (kaveri ilmoittaa mielenosoituksellisesti, että ei puhu englantia), että meillä on vain luottokortteja, ei käteistä.

- SECHSUNDSECHZIG! KEINE KARTEN!!! SECHSUNDSECHZIG!

Kerron että tutmirleid, mutta on vain kortti. Lisäksi on lompsassa puntia. Tarjoan kymmentä puntaa -- onhan siitä vaivaa, mutta korkotuotto olisi melkoinen.

- KEINE PFUNDE! SECHSUNDSECHZIG! KEINE KARTEN!!! SECHSUNDSECHZIG!

- Tutmirleid, wir haben ein Problem, weil...

- RAUS! SCHENKE IHN DEN FAHRT! SECHSUNDSECHZIG! RAUS!!!! RAUS!!!!

Otamme vihjeestä vaarin. Pyytelemme vielä tutmirleidia ulos astuessamme. Kaveri kelaaa ikkunan alas.

- KEINE KARTEN! SECHSUNDSECHZIG!! BLITZKREUZDONNERWETTERPAPPENHEIM! SECHSUNDSECHZIG!!!

Näin siis saa Berliinissä ilmaista taksikyytiä. Huomasimme muutenkin, että hyvää ja iloista palvelua saa maahanmuuttajatakseilta, nyrpeyttä ja ylenkatsetta alkusaksalaisilta.

Ich bin ein Hillomunkki

Pitkä viikonloppu Berliinissä -- ja on pakko olla eri mieltä Seppo Rädyn kanssa. Saksa ei ole paska maa.

Jüdisches Museumin arkkitehtuuri on huikeaa; Daniel Libeskind on onnistunut tavoittamaan jotain tavoittamatonta. Hyytävän kylmä holokaustitorni ja Menashe Kadishmanin "Shalechet"-tilataideteos pysäyttävät kuin isku palleaan.

Neue Nationalgallerie taas lähestyy museotematiikkaa eri tavalla. Rakennus on ulkoapäin aggressiivisen geometrinen, sisältä se taas on epärakennus; sitä ei edes huomaa vaan taide on pääosassa. Ja mitä taidetta siellä onkaan. Saksalaispainotteinen läpileikkaus 1900-luvun maalaustaiteesta. Suuri nimiä mutta ei suurten nimien takia.

Ja tietenkin Knut. Ihanainen linssilude Knut. Ihmiseen leimautunut jääkarhu, joka nautiskelee salamavalojen ristitulessa poseeraten ja vilkuttaen ihmisille. Berliinin kaikkien aikojen nerokkain mainostempaus.

Sitäpaitsi täältä saa hyvää italialaista ruokaa. Todella hyvää...

Ja, ich bin ein Hillomunkki!

Maanpetturin tunnustuksia

Toisin kuin ilmeisesti 125 % suomalaisista, en käytä enää Nokian puhelinta.

Lankesin syntiin jo alkukeväästä, kun ostin kokeiltavaksi Palmin Treo 680:n. Siinä oli hyvää iloinen oranssi väri eikä sitten oikeastaan paljon muuta -- Treo oli kehno puhelin ja kehno PDA yksissä kuorissa.

Mutta sitten kaikki muuttui.

Tulin puolivahingossa ostaneeksi jenkkimatkalta syyskuussa iPhonen. Tutut kräkkäsivät sen Elisan verkkoon sopivaksi ja voilá, minusta tuli taas yli 10 vuoden tauon jälkeen Applen käyttäjä.

Nyt olen käyttänyt iPhonea päivittäisenä työpuhelimena runsaat kaksi kuukautta ja voin paljastaa siitä totuuden: iPhone on paras puhelin, jota olen koskaan käyttänyt.

Se voi olla teknisesti vaatimaton eikä siitä ole 57 ominaisuutta, jotka löytyvät Nokian N/E/XYZ-sarjan puhelimista. Siinä ei ole 3G-dataa. Siinä ei ole sitä ja tätä. Mutta iPhone on yksikertaisesti hyvä käyttää; kokemus on toiselta planeelta verrattuna mihinkään muuhun tällä hetkellä markkinoilla olevaan kapulaan verrattuna.

Vielä ei kuitenkaan kannata myydä Nokian osakkeita. iPhone ei tapa Nokiaa vaan pakottaa sen tekemään parempia puhelimia. Kaikki voittavat, paitsi kenties Motorola.

Mutta sitä emme sure.

Nyrkkeilyn korkea veisu

Viime yönä Urheilukanava teki kulttuuriteon ja lähetti vuoden odotetuimman nyrkkeilyottelun -- Floyd "Pretty Boy" Mayweatherin ja Ricky "Hitman" Hattonin maailmanmestaruustaiston.

Nyrkkeily on alkuperäistä extremeä. Urheilua, joka vaatii voimaa, kuntoa, taitoa, raivoa, kivunsietoa, pelon voittamista. Yksinkertaista ja vaikeaa, brutaalia ja alkuvoimaista. Vaarallista, veristä ja joskus jopa tappavaa. Mutta aina kiehtovaa.

Nyrkkeily on viimeisiä rehellisiä urheilulajeja. Saleilla haisee vielä rehellisesti hiki ja pieru. Ei tarvita hiilikuitua tai kevlaria. Yksi kunnon nyrkkeilijä vastaa tusinaa surffaria, rullalautailijaa, parkouristia, kalliokiipeilijää tai muuta janipetteriä.

Itse olen aina ollut pelkuri. Hidas ja kömpelö. Niinpä tyydyin tänään hakkaamaan säkkiä. Tunnissa sai oksennuksen maun suuhun ja sykkeen taivaisiin. Ja huomenna olen kipeä. Häh-häh-hää rullaluistelijat...

Floyd muuten voitti tyrmäyksellä. Hän ansaitsi voittonsa, mutta Hatton ansaitsi kunnioituksemme. Hän tiesi häviävänsä ottelun ylivertaiselle vastustajalle, mutta hän ei lopettanut, hän tuli päälle kuin höyryjyrä kymmenen erän ajan -- verta vuotaen ja välillä horjuen, mutta koskaan antautumatta kunnes hänet tyrmättiin.

Nestemäistä samettia

Joku englantilainen viinikriitikko (nimen olen unohtanut) kuvasi aikanaan erityisen hyvää punaviiniä näin: "oli kuin jeesuslapsi samettihousuissa olisi hypännyt kurkustani alas."

Olen vuosikausia odottanut kokevani tällaisen ilmestyksen ja odotus on vihdoin palkittu -- vieläpä Alkon hyllyltä ja kohtuuhinnalla.

Argentiinalaisen Zuccardin Q Malbec (vuosikerta 2004) on tämä ilmestys. Punaviini, joka on kuin nestemäistä samettia. Ryhdikäs, selkeä ja riittävän tanniininen, mutta ei kuitenkaan päällekäyvä. Viini ei myöskään ole nestemäistä hilloa niinkuin vaikka australialaiset shirazit.

Herkkuva. Ja hintaakin vain siedettävät 17 euroa.

Baby Jesus in velvet pantaloons jumping down your gullet, indeed...

Olisi edes groteskia

Loistavaa ravintola Demoa pyörittävien Tommi Tuomisen ja Teemu Auran entisen ravintola Vian paikalle käynnistämästä Groteskista väitetään seuraavaa: "[Grotesk] ei pyri Demon tavoin hienosteluun ruualla vaan haluaa tarjota mutkatonta ja maukasta ruokaa."

Kenties haluaa, mutta ei onnistu. Grotesk on karmea pettymys, antikliimaksi.

Mutta koska todistusaineisto on tapana esittää ennen mestausta (ellei sitten olla Bushlandiassa), ei mennä asioiden edelle.

Kävin Groteskissa tiistai-iltana juuri ennen vilkkainta pikkujoulukautta kolmen herran seurueessa. Varauksemme oli kello 18 ja kello 18.01 ovi oli vielä lukossa -- onneksi juuri sinä iltana ei tullut taivaan täydeltä räntää.

Ensivaikutelma paikasta oli sekava. Sisustus stendahlilaisen punamusta, kolkohko, pöytiä paljon ja lähekkäin.

Takin ripustettiin itse naulakkoon ja hovimestari huitoi epämääräisesti salin suuntaan; ymmärtääkseni saimme valita paikan itse.

Palvelu oli alusta loppuun kulmikasta, hiomatonta ja suorastaan epäpätevää. Ilmeisesti Helsingissä on nykyään vaikea saada osaavia ja kokeneita tarjoilijoita, sillä esitys oli todella kurja. Kokemattomuuden ymmärtää mutta kun olisi edes oikeaa asennetta ja tsemppiä. Mutta kun ei edes sitä. Paljon menee ravintolan piikkiin; koulutus on todennäköisesti ollut olematonta.

Lista oli lyhyekö ja sekava. Annokset "trendikkäitä" ja makuja mukamas eri puolilta maailmaa. Oma alkuruokani oli niin mitäänsanomaton, että en edes muista enää mitä se oli. Mautonta, hajutonta, väritöntä ja mielenkiinnotonta. Kollegat söivät vasikanpaistia tonnikalakastikkeella, eikä tämäkään luomus herättänyt mitään hurraahuutoja.

Pääruoaksi otin korkein toivein jerk-maissikanaa. Mieleen tuli tuore Karibianmatka ja haaveilin hehkuvasta mausteisuudesta ja salsan rytmeistä. Katin kontit. Eteeni lätkäistiin kuivahko ja mauton möykky kananpoikaa, joka oli epämääräisellä maissimössöpedillä. Jerk on tunnetta, polttoa, hikeä, pyöriviä lanteita, voodoonukkeja, tuskaa, iloa, ja ennen kaikkea tunnetta. Tämä ei ollut mitään. Ei jälkeäkään mistään mausteesta vaan Amica-tason lounaskuppilamössöä.

Kollegat söivät lohensa, joimme nopeasti kahvit ja lähdimme. Pettyneinä. Todella pettyneinä.

Miksi tällaista tarvitsee tehdä? Hajutonta, mautonta, tunteetonta, muovista, mössöä. Emme me odottaneet toista Demoa. Mutta me odotimme yritystä. Edes hieman yritystä.

Urhean epäonnistumisen tai pieleen menneen riskinoton antaa mielellään anteeksi. Groteskiudessa on usein kauneutta ja mielenkiintoa. Kaikkein kauheinta on välinpitämättömyys, tasapaksuus ja laiska keskinkertaisuus. Etenkin kun tietää, että ravintolan taustajoukot osaavat kunhan he keskittyvät.

Olkaa edes rehellisiä. Muuttakaa ravintolan nimi. Tämä ravintola ei ole Grotesk, se on Banal.