Kuullun ymmärtäminen pakolliseksi lääkäreille

Kävin lääkärissä sunnuntaina (taivaan kiitos Diacorista; sinne pääsee aina eikä tarvitse jonotella!) valittamassa alkavaa, ärhäkkää keuhkonputkentulehdusta.

Lääkäri oli varsin asiallinen ja otti minut vakavastikin. Toki se, mitä kerroin tilastani ja tarpeistani ei riittänyt, vaan minulta piti ottaa kahdet röntgenit ja kahdet labrakokeet varmistamaan se, että en kuvitellut vaivojani. Tämän vielä ymmärrän, vaikka olisi tohtori ehkä jo tässäkin vaiheessa uskoa pitkän linjan bronkiittiveteraania.

No todettiin, että on keuhkoputkentulehdus, mahdollisesti keuhkonkuume. Tohtori määräsi antibioottia. Tiedoista näkyi, että viime keväänä oli täsmälleen sama taudinkuva ja samat oireet. Silloin normaalisti käytettävä antibiootti ei ollut puraissut vaan kuuri jouduttiin korvaamaan rajummalla lääkkeellä. Mainitsin tästä ja toivoin heti alkuun tunnetusti toimivaa lääkettä -- etenkin kun olen lähdössä vajaan kahden viikon kuluttua Ugandaan eikä sinne ole kiva lähteä keuhkonkuumeisena. Ei kuulemma käynyt päinsä, hän määräsi taudinkuvan mukaisen hoidon.

No, mitäpä sitä itseään viisaamman kanssa riitelemään. Alan popsia antibioottia, kuume nousee ja hiki lentää. Maanantaina lääkäri soittaa -- röntgenspesialisti oli tiirannut röntgenit ja vahvistanut keuhkonkuumeen. Kerroin että kuume sen kuin kukkii ja kyselin uudestaan vahvemman antibiootin perään. Ei sopinut. Hoito kuulemma oli taudinkuvan mukaista. Sain kehoituksen soittaa keskiviikkona, jos tauti ei hellittäisi.

Nyt on keskiviikko. Ei ole hellittänyt eikä antibiootti ole puraissut. Olen soittanut lääkärille ja odottelen soittoa takaisin. Saapa nähdä joko nyt heltiäisi oikeat lääkkeet.

Mikä ihme siinä on, että lääkärit ovat niin isoja herroja tai rouvia, että potilasta ei kannata tai tarvitse kuunnella. Minulla ei ole lääketieteellistä tutkintoa, mutta olen elänyt repaleisten palkeideni kanssa runsaat 40 vuotta ja tiedän kokemuksesta ja itseopiskelusta ja itsetuntemuksesta varsin tarkkaan mitä niissä tapahtuu. Ja kun tällä kertaakaa kyse ei ollut pelkästään minun sanastani vaan tiedoissa oli vajaan vuoden vanha episodi, josta olisi voinut oppia.

Nyt siis olen lähes 4 vuorokautta tarpeettoman pitkään kuumeessa ja lähden Ugandaan paljon huonommassa kunnossa kuin olisin, jos minua olisi kuunneltu (ja minähän lähden, ellei pää ole kainalossa). Tämä vain sen takia, että minua ei haluttu kuunnella ja minun mielipiteelläni ei ollut arvoa.

Miksi ihmeessä lääkärit eivät voi kuunnella potilaita ja ottaa näiden tietoa ja itseymmärrystä huomioon hoidon suunnittelussa.

Olisiko tämä liian suuri uhka ammattikunnan norsunluutornille?